Kahlaajat

Meriharakka (Haematopus ostralegus)

Kahlaajat on yhteisnimitys rantalintujen (Charadriiformes) lahkoon kuuluville linnuille, jotka kahlaavat vedessä ja elävät yleensä veden lähettyvillä.

Kahlaajat on joskus luokiteltu alalahkoksi (Charadrii). Ryhmä ei kuitenkaan ole monofyleettinen, ja nykyluokittelussa Charadrii tarkoittaa suppeampaa ryhmää, johon eivät kuulu esimerkiksi kurpat (Scolopacidae) tai pääskykahlaajat (Glareolidae).

Kuvaus

Useimmat kahlaajat ovat pieniä tai keskikokoisia lintuja, joilla jalat ovat pitkät suhteessa ruumiin kokoon. Nokka on usein hyvin pitkä, mikä mahdollistaa ravinnon hankkimisen rantaliejusta. Useimmat kahlaajat ovat nopeita ja voimakkaita lentäjiä, ja niiden siivet ovat melko pitkät ja teräväkärkiset.

Kahlaalajien sukupuolet ovat yleensä melko samannäköiset. Naarat ovat kuitenkin usein koiraita suurempia. Kuitenkin suokukolla (Calidris pugnax) koiras on suurempi.

Esiintyminen

Kahlaajia esiintyy kaikkialla maailmassa. Arktisen ja lauhkean vyöhykkeen lajit ovat muuttolintuja. Jotkut arktisen alueen pesimälajit kuuluvat pisimmän muuttomatkan tekeviin lintulajeihin, kuten pikkusirri (Calidris minuta) joka talvehtii eteläisellä pallonpuoliskolla. Tropiikin lajit ovat paikkalintuja tai muuttavat vain sadealueiden mukana.^lähde?

Kahlaajat ovat lähes aina parvilintuja pesimäajan ulkopuolella. Ne talvehtivat erityisesti matalissa merenlahdissa, ja ne saattavat kerääntyä jopa satojentuhansien yksilöiden parviin. Talvehtivissa parvissa on monesti useiden lähisukuisten lajien edustajia. Ne syövät laskuveden paljastamia pieneläimiä, kuten äyriäisiä, matoja ja simpukoita.

Myös muuttaessaan kahlaajat liikkuvat usein parvissa, mutta silloin ne eivät ole yhtä usein monilajisissa parvissa kuin talvella. Varsinkin pienet lajit lentävät tiheinä muodostelmina, jotka pystyvät tekemään hallitusti nopeita liikkeitä. Kookkaammat kahlaajat lentävät useammin auroina tai jonoina.

Suurin osa kahlaajista kuuluu kurppien (Scolopacidae) tai kurmitsojen (Charadriidae) heimoihin.

Elinympäristö ja ravinto

Lajeista suurin osa elää kosteikoissa tai rannoilla. Tähän elinympäristöön sopeutumia ovat pitkät höyhenettömät kahluujalat sekä usein pitkä ja hoikka kaula. Monilla kahlaajilla on nokan päässä herkkiä hermoja, joiden avulla ne löytävät ravintoa mudasta tai pehmeästä maaperästä. Lajien eripituiset nokat mahdollistavat ruokailun samassa elinympäristössä ilman, että eri lajit kilpailevat suoraan ravinnosta. Lajeista suurin osa syö pieniä selkärangattomia eläimiä. Monet suuremmat ja erityisesti kuivempaan ympäristöön sopeutuneet lajit käyttävät ravinnokseen suurempiakin eläimiä, kuten pieniä matelijoita. Pääskykahlaajat (Glareola) saalistavat muista kahlaajista poiketen pääasiassa ilmassa.^lähde?

Lisääntyminen

Kahlaajat pesivät yleensä maahan, mutta esimerkiksi metsäviklo (Tringa ochropus) pesii vanhoissa linnun tai oravan pesissä. Osa kahlaajista piilottaa pesän pintakasvillisuuteen, mutta joillakin arktisilla lajeilla pesä sijaitsee avoimesti paljaalla maalla. Kaikki lajit eivät myöskään rakenna varsinaista pesää, sillä osa munii kuoppaan tai muuhun syvennykseen.

Joillakin kahlaajilla on pesimäaikaan kirkkaampi höyhenpuku kuin talvella. Toisilla lajeilla on ympärivuotinen suojaväri, joka mahdollistaa maassa pesimisen. Jos emoa häiritään, se pyrkii lähtemään pakoon vasta, kun peto on aivan kohdalla. Kahlaajaemo voi myös esittää siipirikkoa, jolloin se saa houkuteltua pedon pois pesän luota. Peto luulee saavansa helpon saaliin, mutta lopulta lintu lentää virkeänä takaisin pesälleen. Yleensä vain toinen vanhemmista hautoo, jolloin toinen voi muuttaa talvehtimisalueelleen hyvin varhain.

Kahlaajilla on säännöllinen munaluku, joka on kullekin lajille tyypillinen eikä vaihtele ravintotilanteen tai muidenkaan olosuhteiden mukaan. Yleensä munia on neljä, mutta joillakin lajeilla kaksi tai kolme.

Kahlaajaheimot

Kahlaajia ovat perinteisesti kaikki rantalinnut lukuun ottamatta lokki- ja ruokkilintuja. Lisäksi arojuoksijat (Pedionomidae) ja pyyjuoksijat (Turnicidae) eivät ole perinteisiä kahlaajia, koska ne luokiteltiin aiemmin kurkilintuihin (Gruiformes). Jäljelle jäävät rantalinnut ovat nykyluokittelussa seuraavat:

• Paksujalat (Burhinidae)
• Kurmitsat (Charadriidae)
• Tuppinokat (Chionidae)
• Luolakahlaajat (Dromadidae)
• Pääskykahlaajat (Glareolidae)
• Meriharakat (Haematopodidae)
• Jassanat (Jacanidae)
• Pluvianidae
• Avosetit (Recurvirostridae)
• Kurpot (Rostratulidae)
• Kurpat (Scolopacidae)
• Ylänköjuoksijat (Thinocoridae)

Katso myös

• Suomessa pesivät kahlaajat parimäärä- ja uhanalaisuustietoineen

Aiheesta muualla

• Juhani Vuorinen, Tony Prater, John Marchat. Kahlaajaopas : Holarktisten kahlaajien lajin ja iän määritys. Lintutieto 1979.
• Forsman, Dick 1990: Vuolijoen Otanmäen sirri – mikä ja miksi? – Lintumies 6.1990 s. 284–288. LYL.
• Hakala, Tuomo & Purra, Esa 1969: Tampereen Lielahden kahlaajahavainnot vuodelta 1968. – Lintumies 2.1969 s. 46–50. SLY.
• Hurskainen, Tarmo 1968: Poikkeuksellinen kahlaajasyksy 1967 Tampereella. – Lintumies 3.1968 s. 72–73. SLY.
• Lampolahti, Janne & Ripatti, Juha-Pekka 1987: Pesinnän ajoittamisen ongelma: Esimerkkinä laidunniityn kahlaajayhteisö. – Lintumies 3.1987 s. 117–122. LYL.
• Myers, J. P., Hildén, O. & Tomkovich, P. 1982: Siperian tundran eksoottisia sirrejä. – Ornis Fennica 59:175–181.
• Saurola, Pertti 1978: Rengaslöytöjä Siperian sirreistä. – Lintumies 4.1980 s. 146–153. LYL.
• Saurola, Pertti 1979: Virikkeitä viklolöydöistä. – Lintumies 2.1979 s. 59–64. LYL.