Uutisia lukiessa voi tulla tunne, että maailman tulevaisuus on muutamien vallanpitäjien käsissä – miten tavallinen ihminen voisi siihen vaikuttaa?
Samassa tilanteessa oltiin kylmän sodan aikana, sanoo Tapio Juntunen. Hän on ydinasepolitiikkaan ja aseidenriisuntakysymyksiin erikoistunut yliopisto-opettaja Tampereen yliopistosta.
Kylmän sodan vuosikymmeniä elettiin ydinsodan pelossa. Ihmiset yhdistivät voimansa ydinaseita vastaan ja rauhan puolesta, vaikka maailmanloppu näytti välillä olevan vain ajan kysymys.
– Se näkyy asiakirjoista ja historiankirjoista, että kansalaisliikkeellä oli tosiasiallista vaikutusta poliitikkojen maailmankuviin, sanoo Juntunen.
Kylmän sodan titaanit -dokumenttisarjassa seurataan Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välistä valtataistelua toisen maailmansodan lopusta Neuvostoliiton hajoamiseen.
Ihmiskunta heräsi uuteen uhkaan
Elokuussa 1945 Yhdysvallat pudotti atomipommit Hiroshiman ja Nagasakin kaupunkeihin Japanissa. Se päätti toisen maailmansodan. Kaupungit tuhoutuivat, ja yli 100 000 ihmistä kuoli heti. Lisää kuolonuhreja tuli pommitusten jälkiseurauksista.
Pian pommitusten jälkeen syntyi ydinaseiden vastainen liike, josta erottuu Juntusen mukaan kaksi sukupolvien aaltoa kylmän sodan aikana.
Ensimmäisen aallon johtoa Juntunen kuvailee vahvasti eliittivetoiseksi – siinä vaikutti muun muassa luonnontieteilijöitä ja lääkäreitä.
Jopa osa niistä tiedemiehistä, jotka olivat olleet kehittämässä Yhdysvaltain ensimmäistä atomipommia, puhui nyt julkisesti ydinaseiden vaaroista.
Monet valtiot olivat ryhtyneet kehittämään omia ydinaseita Yhdysvaltain perässä. Niitä testattiin maalla, merellä ja ilmassa – usein kaukana kotimaasta. Paikallisille niiden seuraukset olivat jopa kohtalokkaita.
– Osittainen ydinkoekieltosopimus vuonna 1963 liittyi ensimmäisen sukupolven eliittivetoiseen porukkaan, joka nosti esille ydinkokeiden vaikutuksia ympäristöön, ilmakehään ja edelleen ihmisiin, sanoo Juntunen.
1960-luvun kuluessa eteläinen pallonpuolisko lähti hiljalleen tekemään pesäeroa pohjoisten valtioiden kilpavarusteluun. Tämä näkyi useina neuvotteluina ydinaseettomien vyöhykkeiden luomiseksi.
Toinen tärkeä saavutus oli vuonna 1968 solmittu ydinsulkusopimus, jonka tavoitteena on estää ydinaseiden leviäminen ja edistää ydinaseriisuntaa sekä ydinenergian rauhanomaista käyttöä.
Sopimukset eivät silti pysäyttäneet Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton kilpavarustelua.
Taustalla oli muun muassa Kuuban ohjuskriisi vuonna 1962, jolloin maat olivat käyneet ydinsodan partaalla Neuvostoliiton sijoitettua ohjuksia liittolaismaahansa Kuubaan.
70-luvun alkuun mennessä supervallat saavuttivat niin sanotun kauhun tasapainon, jossa yhteenotto aiheuttaisi molemminpuolisen katastrofin.
Tällaista tilannetta maailma ei ollut aiemmin kohdannut, sanoo Tapio Juntunen:
– Muutaman yksittäisen poliittisen johtajan päätöksillä voitaisiin saada nopeasti aikaan tapahtumaketju, joka voisi tuhota ihmiskunnan elinolosuhteet.
Yhdysvallat ja Neuvostoliitto lähtivät purkamaan jännitteitä sopimuksilla, joilla rajoitettiin strategisia ydinaseita ja kiellettiin ohjustorjuntajärjestelmät.
Tulevaisuus näytti toiveikkaalta – hetken aikaa.
Kadut täyttyvät – euro-ohjuskriisi sai massat liikkeelle
70-luvun lopulla kävi ilmi, että Neuvostoliitolla oli uusia ohjuksia, joiden kohteena oli koko Länsi-Eurooppa. Nato päätti, että niitä torjuttaisiin Eurooppaan sijoitettavilla vastaohjuksilla.
Se oli massiivinen sosiaalinen ilmiö.
Niin sanottu euro-ohjuskriisi sai ihmiset kaduille ympäri Eurooppaa.
– Se oli massiivinen sosiaalinen ilmiö. Puhutaan sadoistatuhansista ihmisistä Euroopan pääkaupunkien kaduilla protestoimassa ydinaseita vastaan, myös Suomessa, sanoo Juntunen.
Eurooppaan oli jo ennen euro-ohjuksia aiottu sijoittaa neutronipommi. Julkinen vastarinta oli estänyt sen.
Euro-ohjuksista sai alkunsa ydinaseiden vastaisen liikkeen toinen aalto. Niin sanottu eliitti oli edelleen vahvasti mukana, mutta toimintaan osallistui laaja kirjo ihmisiä opiskelijoista ammattiyhdistyksiin ja naisjärjestöistä kirkon edustajiin.
European Nuclear Disarmament (END) oli kansallisia liikkeitä kokoava voima, joka vaikutti Suomessakin. Se rakensi suhteita myös itä–länsi-suunnassa Euroopan rautaesiripun yli.
Yhteistyötä tehtiin korkealla tasolla. Esimerkiksi Suomessa ulkoministeriö perusti aseidenriisunnan neuvottelukunnan, johon se kokosi tutkijoita, rauhanliikkeen toimijoita ja järjestöjen edustajia.
Tiedemaailma osallistui keskusteluun uusilla tutkimuksilla. Otsikoihin nousi ydintalvi, ilmastokatastrofi, joka olisi seurausta ydinsodasta.
Ohjuksien saapumista Eurooppaan kansalaisliike ei koostaan huolimatta onnistunut estämään.
Vastarinta vaikutti kuitenkin osaltaan siihen, että suurvallat saatiin saman pöydän ääreen.
Painetta neuvotteluihin tuli myös Euroopan ulkopuolelta, muun muassa Yhdysvaltain Nuclear Freeze -kampanjasta ja japanilaisista rauhanliikkeistä.
– 1990-luvun taite oli ydinaseriisunnan kultakautta. Maailman ydinräjähteiden kokonaismäärä väheni viidesosaan siitä, mitä se oli 80-luvun puolivälissä.
Yhdysvallat ja Neuvostoliitto solmivat sopimuksen lyhyen ja keskipitkän matkan ydinohjusten hävittämisestä vuonna 1987. Jo aiemmin maat olivat aloittaneet neuvottelut strategisten aseiden vähentämisestä.
Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov antoi kansalaisliikkeelle julkisen tunnustuksen INF-sopimukseen tekemässään omistuskirjoituksessa, joka on osoitettu ydinasevastaisen lääkärijärjestön perustajalle Bernard Lownille:
”Haluan kiittää sinua valtavasta panoksestasi ydinsodan ehkäisemisessä. Ilman sitä ja muita voimakkaita ydinasevastaisia aloitteita on epätodennäköistä, että tätä sopimusta olisi saatu aikaan.”
Juntusen mukaan positiiviset utopiat ovat tärkeitä
Kylmän sodan päättyminen siirsi pelon ydinsodasta taka-alalle.
Osa kylmän sodan aikana tehdyistä sopimuksista on umpeutunut tai niistä on vetäydytty, eikä ydinaseriisunta ole edennyt.
Apatia ei voi olla vaihtoehto pitkässä juoksussa.
Ydinaseita ei kuitenkaan ole unohdettu. Natokin on sitoutunut tavoittelemaan ydinaseetonta maailmaa.
Myös International Campaign to Abolish Nuclear Weapons -järjestö (ICAN) pyrkii ydinaseiden maailmanlaajuiseen kieltämiseen ja hävittämiseen ydinasekieltosopimuksella. Se sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2017.
Sopimus ei ole vielä johtanut yhdenkään ydinaseen hävittämiseen, mutta Juntunen katsoo asiaa laajemmin.
– Moraalisen stigman ylläpitäminen [ydinaseita kohtaan] voi itsessään olla merkityksellistä.
Ydinaseeton maailma on Juntusen mukaan esimerkki positiivisesta utopiasta. Hän toivoo, että kyky sellaisten hahmottamiseen säilyy myös tässä ajassa.
– Apatia ei voi olla vaihtoehto pitkässä juoksussa. Silloin menetetään poliittisen päätöksentekoeliitin kiinnostus siihen, mitä kansalainen ajattelee.
Juntunen huomauttaa, että elämme maailmanhistoriallisesti varsin lyhyttä ajanjaksoa, jossa on ollut demokraattisia yhteiskuntia.
– Niissä kansalaismielipiteellä on edes potentiaalisesti painostusvaikutuksia päätöksentekoon. Se on ainutlaatuinen mahdollisuus.