Suomen nimet
Suomen nimet Suomi ja Finland eivät liity toisiinsa, eikä kummankaan alkuperää tunneta; kummallekaan ei ole esitetty yleisesti hyväksyttyä selitystä. Suomi on käytössä suomessa ja vastaavissa muodoissa muissa itämerensuomalaisissa kielissä, Finland taas muinaisnorjalaista alkuperää olevana nimenä ruotsissa ja eri muodoissa useimmissa muissa kielissä.
Vanhat selitykset, joissa Suomi johdetaan sanoista suo tai suomu, on nykytutkimuksessa hylätty sekä sananmuodostuksellisin että merkitysopillisin perustein. Nykykeskustelua hallitsee kaksi selitystä. Toisen mukaan Suomi on tullut suomeen lainaketjun kautta kantasuomen, kantasaamen ja balttilaisten kielten välillä balttilaisesta ’maata’ merkitsevästä sanasta, jolloin se liittyy maakunnannimeen Häme ja saamelaisten omakieliseen nimitykseen sápmi. Toisen mukaan Suomi ja sápmi palautuvat yhteiseen suomalais-saamelaiseen omakieliseen nimitykseen, jonka oma alkuperä on tuntematon. Muinaisnorjan finnr, johon Finland perustuu, näyttää sitä vastoin olleen skandinaavien yleisnimitys pohjoisille naapureilleen: norjalaisessa käytössä se tarkoitti saamelaisia, ruotsalaisessa Lounais-Suomen asukkaita.
Molemmat nimet tarkoittivat alun perin vain Turun ympäristön rannikkoseutua, jota myöhemmin alettiin kutsua Varsinais-Suomeksi. Vuodesta 1308 Österland eli Itämaa, alkuaan Varsinais-Suomen itäpuoliset alueet, oli Ruotsin valtakunnan itäisen osan virallinen nimitys; vuodesta 1464 ja erityisesti vuoden 1500 jälkeen Finland syrjäytti sen, ja Österlandet esiintyi virallisissa asiakirjoissa viimeisen kerran vuonna 1525. Juhana III:n vuonna 1581 omaksuma Suomen suuriruhtinaan arvonimi säilyi kuninkaallisen tituleerauksen heraldisena osana vuoteen 1809, jolloin Suomen suuriruhtinaskunnasta tuli autonomisen Suomen virallinen nimitys Venäjän keisarikunnassa.
Suomi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vanhimmat maininnat ja levikki
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vanhin säilynyt maininta sanasta Suomi on vuosien 741–829 välillä kirjoitetuissa Frankkien valtakunnan annaaleissa. Niissä mainitaan vuoden 811 kohdalla erään rauhansopimuksen yhteydessä Suomi-niminen henkilö.[1][2] Paikannimenä sana esiintyy muun muassa asussa Somewesi vuonna 1323, ja johdos suomalainen tavataan henkilönnimenä Somalayni vuonna 1340.[3]
Vastineita esiintyy kautta itämerensuomalaisten kielten: inkeroisen sōmi, vatjan sōmi, viron Soome ja liivin sūom, kun taas karjalan, lyydin ja pohjoissaamen muodot ovat lainaa suomesta. Latvian sāms ’suomalainen’ on johdettu itämerensuomalaisesta asusta *sōme.[3]
Nimen ikä ja alkuperäinen ala
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nimi on osoitettavissa vanhaksi. Se on e-vartaloinen, ja tällaiset vartalot ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vähintään puolentoista tuhannen vuoden ikäisiä. Myös johdoksesta suomalainen puuttuu se vartalonvaihtelu, joka esiintyy nuoremmissa nimissä kuten Lappi–lappalainen.[4]
On epäselvää, oliko Suomi alun perin paikannimi vai etnonyymi. Ennen merkityksensä laajenemista se tarkoitti Turun ympäristön aluetta, jota nykyään kutsutaan Varsinais-Suomeksi, ja sen suomenkielisen väestön kieltä.[3][4][5]
Hylätyt selitykset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vanhemmat selitykset yhdistivät nimen äänteellisesti samankaltaisiin suomen sanoihin: suo, suomu – jonka on katsottu viittaavan totemismiin tai esihistorialliseen kalannahkavaatetukseen – sekä suoda, jolloin kyseessä olisi ”(Jumalan) suoma maa”. Nämä eivät sovi lähtökohdiksi sanoille suomi ja suomalainen osaksi sananmuodostuksellisista, osaksi merkitysopillisista syistä.[3]
Johtaminen sanasta suo kaatuu merkitysopillisesti siihen, että Varsinais-Suomessa on vähemmän soita kuin sitä ympäröivillä alueilla, ja muoto-opillisesti siihen, ettei sanan loppuosaa voi analysoida miksikään sopivaksi johtimeksi.[4] Suomu-selitystä vastaan on huomautettu, että olisi merkillistä, jos suomalaiset olisivat nimittäneet itseään ’kalannahoiksi’, eikä naapurikansojen antamasta tällaisesta nimestä ole näyttöä.[6]
Lainaselitykset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jorma Koivulehto esitti vuonna 1993 uudessa muodossa vanhan ajatuksen siitä, että suomi ja saame ovat viime kädessä samaa sanaa. Hänen mukaansa balttilainen ’maata’ merkitsevä sana *žemē lainautui varhaiskantasuomeen asussa *šämä, josta on peräisin Häme; tämä siirtyi kantasaameen asussa *sāmā, josta pohjoissaamen sápmi juontuu; muoto lainautui takaisin balttiin asussa *sāmas, jota vastaa latvian sāms; ja sieltä edelleen itämerensuomeen asussa *sōme.[6][3] Toistuva lainautuminen on oletettava, jotta sanojen Suomi, Häme ja saamen sápmi epäsäännölliset äännevastaavuudet voidaan selittää.[3]
Petri Kallio johti vuonna 1998 Suomen Hämeestä ja saamesta riippumatta: hänen mukaansa taustalla on joko indoeurooppalainen ’maata’ merkitsevä sana *ǵʰom-yā- tai vaihtoehtoisesti ’ihmistä’ merkitsevä *ǵʰm-on-, jollaisiin monet etnonyymit palautuvat. Kallio piti sanoja *sōmi ja *sämä erillään toisistaan.[7]
Kallion etymologia oli pitkään laajimmin hyväksytty, mutta hän on sittemmin itse hylännyt sen.[8] Selitys edellyttää kontakteja uralilaisen ja indoeurooppalaisen kantakielen välillä, ja tällaiset kontaktit sijoitetaan nykyisin uralilaiseen alkukotiin kauas itään Itämeren rantojen sijasta. Tällöin on vaikea selittää, miten nimi olisi kulkeutunut länteen ja kiinnittynyt juuri yhden maakunnan nimeksi.[4]
Suomi ja saame
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viime aikoina on esitetty, että sekä suomi että saamen sápmi palautuvat suomalais-saamelaisen eli varhaiskantasuomalaisen kantakielen sanaan *sämä, jonka oma alkuperä on tuntematon, ja että Häme on laina tämän sanan myöhemmästä kantasaamelaisesta muodosta.[3] Ehdotuksen taustalla on uralilaisten kielten äännehistorian tutkimuksen edistyminen: jos Suomi on niin vanha, että se palautuu varhaiskantasuomeen, sen asu olisi tuolla tasolla ollut *sämi, joka puolestaan voi juontua varhaisemmasta muodosta *sämä.[4]
Näin nimet kuuluvat edelleen yhteen, mutta eri tavalla kuin aiemmin ajateltiin, ja nimen alkuperäinen motivaatio jää tuntemattomaksi.[4] Nimen alkuperä on siten edelleen avoin kysymys.[3][8]
Finland
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sanan finnr merkitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Muinaisnorjan aines finnr tarkoitti eri skandinaavisissa kielissä eri kansoja: norjalaisessa käytössä se viittasi perinteisesti saamelaisiin ja Lappiin, ruotsalaisessa käytössä Varsinais-Suomen asukkaisiin.[9][10]
Norjassa nimitykset finne ja Finnmarken ovat säilyneet saamelaisia ja heidän kotiseutuaan tarkoittavina näihin päiviin asti, ja suomalaisia on siellä kutsuttu kveeneiksi. Kun ruotsalaiset – mahdollisesti viikinkiajalla – alkoivat kutsua saamelaisia lappalaisiksi, finne ja Finland tarkoittivat heidän kielenkäytössään Suomen suomenkielisiä asukkaita ja näiden kotiseutua.[9]
Rinnastuskohdaksi on esitetty germaanista sanaa, josta ovat peräisin nimitykset welsh (kymrit), valloni ja vlahi (aromanialaiset): eri germaanisissa kielissä se päätyi tarkoittamaan varsin eri naapurikansoja, ja sen merkitys oli suunnilleen ’ne, jotka eivät ole meitä’. Sama pätee todennäköisesti myös sanoihin finne ja Finland.[10] Varhaisimmat tunnetut finn-ainesta sisältävät kansannimet ovat roomalaisen historioitsijan Tacituksen teoksessa Germania vuonna 98 esiintyvä Fenni ja Ptolemaioksen noin vuonna 198 käyttämä Phinnoi. Kummallakin on katsottu tarkoitetun saamelaisia, jotka olivat vielä vähän ennen Tacituksen kuvaamaa aikaa maan valtaväestö.[6][9][11]
Finn-alkuiset paikannimet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa esiintyy vanhoja kylännimiä, joissa on aines finn- – Finne, Finby, Finböle – ja niitä on toisinaan pidetty todisteena siitä, että suomalaisia olisi asunut näin kaukana lännessä. Nimistöntutkimus ei tue tätä, sillä suomenkielisestä asutuksesta olisi odotettavissa muunkinlaisiakin paikannimiä.[10]
Skandinaaviset kielet levisivät pohjoiseen verrattain myöhään: noin 1 500 vuotta sitten niitä puhuttiin vielä Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa. Kielten edetessä aaltoina Norjan rannikkoa pitkin ja Ruotsin halki vanha nimitys aiemmista asukkaista siirtyi aina uusille naapureille: norjalaisilla saamelaisiin, ruotsalaisilla suomalaisiin.[10] Ruotsin vallan laajetessa itään keskiajan lopulla Suomen ja Finlandin tarkoitteet laajenivat käsi kädessä.[10]
Nimien käyttö historiassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Riimukivet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viikinkiaikaiset riimukivet kertovat itään kuolleista skandinaaveista. Gästriklannissa sijaitseva, vuosiin 1030–1050 ajoitettu kivi muistaa Egil-nimistä viikinkiä, joka kuoli Hämeessä.[12]
Kaksi kirjoitusta mainitsee Suomen nimeltä. Sittemmin kadonnut U 582 sijaitsi Söderby-Karlin kirkolla Uplannissa, ja sen olivat pystyttäneet Bjǫrn ja Ígulfríðr poikansa Ótryggrin muistoksi; hänet ”surmattiin Suomessa” (hann var drepinn á Finnlandi).[13] G 319 puolestaan on 1200-luvun alkupuolelle ajoitettu hautapaasi Ruten kirkossa Gotlannissa; se tehtiin Auðvaldrille, ”joka kuoli Suomessa” (á Finnlandi dó).[14]
Se, että näin harvat riimukivet muistavat Suomessa kuolleita, voi kertoa siitä, että retket sinne olivat onnistuneita ja kaatuneita vähän – tai yksinkertaisesti siitä, että kivet pystytettiin aikana, jolloin riimukivet olivat jo jäämässä pois muodista.[12]
Finlandia ja Itämaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Finlandia, Suomen latinankielinen nimi, alkoi esiintyä Turun piispojen tituleerauksessa vuodesta 1221 ja tarkoitti Turun ympäristön lounaisia maakuntia.[15] Kun Turun itäpuoliset alueet liitettiin Ruotsiin, otettiin vuonna 1308 käyttöön virallinen nimitys Österlanden, myöhemmin Österlandet eli Itämaa, joka vakiintui erityisesti 1330-luvun jälkeen ja kattoi silloisen Finlandin itäpuoliset alueet.[15][16] Vuodesta 1464 ja erityisesti vuoden 1500 jälkeen nimitystä Finland käytettiin koko alueesta; Österlandet esiintyi virallisissa asiakirjoissa viimeisen kerran vuonna 1525 Kustaa Vaasan antamassa kirjeessä.[15][16]
Muutos oli enemmän kuin terminologinen. Kun Finland 1400-luvun jälkipuoliskolla syrjäytti Österlandetin, vanhat maakuntapohjaiset asukkaannimitykset – uusmaalaiset, hämäläiset, karjalaiset, savolaiset ja pohjalaiset – voitiin korvata sanalla finnar ’suomalaiset’. Sanalla ei tuolloin ollut kielellistä sisältöä, vaan se kattoi sekä ruotsin- että suomenkielisen väestön.[17] Vanhempi, suppeampi merkitys eli kuitenkin rinnalla: Agricolan Uuden testamentin esipuheessa vuodelta 1548 Somalainen tarkoittaa nimenomaan varsinaissuomalaista erotukseksi hämäläisestä ja karjalaisesta.[18]
Herttuakunta ja suuriruhtinaskunta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Finlandia esiintyi myös ruotsalaisissa maallisissa viroissa. Korkein niistä oli dux Finlandiae, Suomen herttua, joka tunnetaan 1200-luvun lopulta ja jonka haltija oli tavallisesti kuningashuoneen jäsen, joka ei asunut Suomessa lainkaan. Seuraavana arvojärjestyksessä oli praefectus eli advocatus Finlandiae, Suomen käskynhaltija tai vouti ja maassa asuva korkein ruotsalainen viranhaltija, sekä hänen sotilaallinen vastineensa capitaneus terrae Finlandensis, Suomen päällikkö.[19]
Birger-jaarlin poika Bengt oli Suomen herttua 1284–1291, samoin Maunu Ladonlukon poika Valdemar 1302–1317. Tämän herttuakunnan laajuus on tuntematon, mutta Finland tarkoitti tuolloin Varsinais-Suomea.[20]
Vuonna 1518 Johannes Magnus käytti korotettua muotoa Magnus Ducatus Finlandiae ’Suomen suuriruhtinaskunta’ kirjeessään puolalaiselle historioitsijalle Maciej Miechowitalle (en). Hän oli ensimmäisiä, jotka ilmaisivat kirjallisesti käsityksen, että Suomi oli jotakin enemmän kuin ruotsalainen alue. Kustaa Vaasa puolestaan toisti ulkomaisissa kirjeissään keskiaikaista ajatusta Suomesta herttuakuntana, Ducatus Finlandiae, muun muassa paaville vuonna 1523 lähettämässään kirjeessä.[17]
Vuonna 1556 Kustaa Vaasa antoi pojalleen Juhanalle perintöläänitykseksi Turun ja Kokemäenkartanon läänit sekä Ahvenanmaan, ja vuonna 1557 niihin lisättiin Raaseporin lääni; herttuakunta otettiin häneltä pois vuonna 1563, ja hänen oma poikansa Juhana kantoi herttuan arvonimeä 1594–1606.[20]
Puolustaakseen asemaansa Moskovan tsaaria ja suuriruhtinasta vastaan Juhana, tuolloin jo kuningas Juhana III, omaksui vuonna 1581 Suomen suuriruhtinaan arvonimen, ja sitä kantoivat kaikki hänen seuraajansa vuoteen 1809 asti; samalla luotiin Suomen leijonavaakuna. Suuriruhtinaskunta ei saanut Ruotsin vallan aikana määrättyjä rajoja. Arvonimeä kantoivat kruununperillisenä myös Kustaa II Aadolf ja Kustaa IV Aadolfin nuorempi poika Kaarle Kustaa vuosina 1802–1805.[21]
Vuodesta 1809 Suomen suuriruhtinaskunnasta tuli autonomisen Suomen virallinen nimitys Venäjän keisarikunnan yhteydessä. Suuriruhtinaskunta muuttui tällöin puhtaasti heraldisesta, kuninkaalliseen tituleeraukseen kuuluneesta käsitteestä konkreettista hallinnollis-poliittista kokonaisuutta tarkoittavaksi.[21] Se säilyi maan virallisena nimenä vuoteen 1917, ja nimitys lakkautettiin muodollisesti vuonna 1919.[22]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Mikko K. Heikkilä: Keskiajan suomen kielen dokumentoitu sanasto ensiesiintymisvuosineen, s. 44. Mediapinta, 2017. ISBN 978-952-236-859-1
- ↑ Annales Regni Francorum thelatinlibrary.com. Viitattu 29.7.2018.
- 1 2 3 4 5 6 7 8 Suomi (Artikkelia päivitetty 19.2.2026; perusteksti julkaistu 1992–2000.) Suomen sanojen alkuperä. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 20.8.2026.
- 1 2 3 4 5 6 Suomi-sanan alkuperä on hämärän peitossa (Haastateltavana Santeri Junttila, haastattelijana Jari Aula.) Kielen päällä. 6.12.2022. Yle. Viitattu 20.8.2026.
- ↑ Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 1210–1211. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27108-X
- 1 2 3 Koivulehto, Jorma: Suomi. Virittäjä, 1993, 97. vsk, nro 3, s. 400–408. doi:10.23982/vir.38602
- ↑ Kallio, Petri: Suomi(ttavia etymologioita). Virittäjä, 1998, 102. vsk, nro 4, s. 613–620. Artikkelin verkkoversio.
- 1 2 Rossi, Venla: 7 väärinkäsitystä suomen kielestä Helsingin Sanomat. 11.9.2022. Viitattu 11.9.2022.
- 1 2 3 finnar Uppslagsverket Finland. Svenska folkskolans vänner. Viitattu 20.8.2026. (ruotsiksi)
- 1 2 3 4 5 Finland-sanankin alkuperä on hämärän peitossa (Haastateltavana Santeri Junttila, haastattelijana Jari Aula.) Kielen päällä. 13.12.2022. Yle. Viitattu 20.8.2026.
- ↑ Tarkiainen, Kari: Sveriges Österland: Från forntiden till Gustav Vasa, s. 30. Helsinki/Stockholm: Svenska litteratursällskapet i Finland / Atlantis, 2008. ISBN 978-951-583-155-2 (ruotsiksi)
- 1 2 Tarkiainen, Kari: Sveriges Österland: Från forntiden till Gustav Vasa, s. 40. Helsinki/Stockholm: Svenska litteratursällskapet i Finland / Atlantis, 2008. ISBN 978-951-583-155-2 (ruotsiksi)
- ↑ U 582 Scandinavian Runic-text Database. Uppsalan yliopisto / Riksantikvarieämbetet. Viitattu 20.8.2026. (ruotsiksi)
- ↑ G 319 Scandinavian Runic-text Database. Uppsalan yliopisto / Riksantikvarieämbetet. Viitattu 20.8.2026. (ruotsiksi)
- 1 2 3 Finlandia Förvaltningshistorisk ordbok. Svenska litteratursällskapet i Finland. Viitattu 20.8.2026. (ruotsiksi)
- 1 2 Österlandet Förvaltningshistorisk ordbok. Svenska litteratursällskapet i Finland. Viitattu 20.8.2026. (ruotsiksi)
- 1 2 Tarkiainen, Kari: Sveriges Österland: Från forntiden till Gustav Vasa, s. 260. Helsinki/Stockholm: Svenska litteratursällskapet i Finland / Atlantis, 2008. ISBN 978-951-583-155-2 (ruotsiksi)
- ↑ Tarkiainen, Kari: Sveriges Österland: Från forntiden till Gustav Vasa, s. 244. Helsinki/Stockholm: Svenska litteratursällskapet i Finland / Atlantis, 2008. ISBN 978-951-583-155-2 (ruotsiksi)
- ↑ Tarkiainen, Kari: Sveriges Österland: Från forntiden till Gustav Vasa, s. 170. Helsinki/Stockholm: Svenska litteratursällskapet i Finland / Atlantis, 2008. ISBN 978-951-583-155-2 (ruotsiksi)
- 1 2 Finland, hertigdömet Uppslagsverket Finland. Svenska folkskolans vänner. Viitattu 20.8.2026. (ruotsiksi)
- 1 2 Finland, storfurstendömet Uppslagsverket Finland. Svenska folkskolans vänner. Viitattu 20.8.2026. (ruotsiksi)
- ↑ Storfurstendömet Finland Uppslagsverket Finland. Svenska folkskolans vänner. Viitattu 20.8.2026. (ruotsiksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Häkkinen, Kaisa: Tiedetäänkö, mistä nimi Suomi on peräisin? Tiede, kysymyspalsta 7.2.2011.
- Laurila, Vihtori: Suomen saari ja muinaisrunon saari. Kalevalaseuran vuosikirja 44, 1964.
- de Smit, Merlijn: De Vanitate Etymologiae. On the origins of Suomi, Häme, Sápmi. Academia.edu, 17.6.2018.
