Itämaa

Pohjoinen Ruotsi ja Suomi vuodelta 1880 olevassa kartassa, joka kuvaa keskiaikaista tilannetta.

Itämaa (ruots. Österland/Österlanden/Österlandet, ; lat. partes orientales) oli keskiaikainen nimitys Ruotsin valtakunnan itäiselle alueelle, Pohjanlahden itäpuolella ja Suomenlahden pohjoispuolella. Se vastasi suurinta osaa nykyisestä Suomesta, mukaan lukien Viipurin seutu nykyisen Venäjän luoteisosassa.

Nimi esiintyy ruotsalaisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1308, ja se syrjäytyi vähitellen nimityksellä Suomi 1400-luvun jälkipuoliskolta lähtien. Viimeinen tunnettu maininta virallisessa asiakirjassa on vuodelta 1525.

Historia

Alueen liittäminen Ruotsiin 1200-luvulla

1200-luvulla Ruotsin kuninkaat alkoivat vaatia ylivaltaa alueesta, joka vastaa nykyisen Varsinais-Suomen seutua, ja liittivät sen katolisen kirkon vaikutuspiiriin osaksi Ruotsin valtakuntaa. Tämän prosessin yksityiskohdat eivät ole tunnettuja.

Nykytutkijat ovat kyseenalaistaneet perinteistä käsitystä kolmesta ”ristiretkestä”. He katsovat, ettei kyse ollut varsinaisesta ristiretkestä, koska aikalaislähteissä siitä ei ole mainintoja. On silti todennäköistä, että tänä aikana tehtiin ruotsalaisia sotaretkiä, jotka lopulta johtivat Varsinais-Suomen liittämiseen Ruotsin valtakuntaan.

Nimen synty (1308–1350-luku)

Pääartikkeli: Suomen nimet

Nimi Itämaa (Österland) on ensimmäisen kerran kirjattu vuonna 1308 kuningas Birgerin ja hänen veljiensä välisessä Örebron sovinnossa, ja siitä tuli tuolloin alueen virallinen nimitys. Nimen käyttö laajeni 1330-luvulta lähtien. Nimet Suomi (Finland) ja Itämaat (Österlanden) saattoivat aluksi esiintyä erillisinä, toisiaan täydentävinä käsitteinä, joista Itämaat tarkoitti varsinaisen Suomen itäpuolisia alueita.

Noin vuodesta 1320 lähtien nimi alkoi sen sijaan tarkoittaa koko Ruotsin Pohjanlahden itäpuolista aluetta, jolloin varsinainen Suomi oli yksi useista Itämaahan kuuluneista maakunnista. 1300-luvun puoliväliin mennessä kirjallisiin lähteisiin vakiintui yksikkömuoto Itämaa (Österlandet). Ennen tätä muutosta Suomi tarkoitti vain lounaista osaa, nykyistä Varsinais-Suomea, vaikka nimi olikin jo 1200-luvulla ajoittain laajentunut myös osaan Hämettä.

Ruotsin kuninkaan vallan heikennyttyä 1300-luvun alkupuolella Pohjanlahden itäpuoliset alueet olivat jonkin aikaa käytännössä jakautuneina kahteen hallinnolliseen piiriin: Turun ja muiden läntisten linnaläänien asioita hoiti Turun linnan päällikkö, ja Viipurin linnalääniä vastaavasti Viipurin linnan päällikkö. Täysi-ikäistyttyään kuningas Maunu Eerikinpoika ryhtyi lujittamaan kuninkaan valtaa ja nimitti 8. syyskuuta 1340 molempien piirien käskynhaltijaksi Dan Niilonpojan. Tällöin käytettiin jälleen koko alueesta nimitystä Österland.

Nimi sai ennen kaikkea oikeudellis-hallinnollisen merkityksen: Itämaan laamanni tunnetaan vuodesta 1332. Myös keskusvalta otti nimityksen käyttöön kehittyvässä hallinnossaan: vuonna 1340 Turun linnan päällikkö nimitettiin lisäksi Hämeen linnan ja Viipurin päälliköksi, ja vuonna 1343 hän käytti itsestään nimitystä parcium orientalium prefectus (”itäisten alueiden käskynhaltija”). Joskus nimelle annettiin myös kirkollis-hallinnollinen merkitys, jolloin Itämaasta puhuttiin hiippakuntana, joka ei käytännössä ollut muuta kuin Turun hiippakunta.

Vuoden 1357 sopimus ja maanlaki

Kaikki Itämaan alueet asetettiin samaan asemaan Turun hiippakunnan kanssa vuoden 1357 Jönköpingin sovinnossa kuningas Maunun ja hänen poikansa Eerikin välillä. Bengt Algotsson, joka vuonna 1353 sai Suomen ja Hallannin herttuan arvon, käytti itsestään vuonna 1355 latinankielistä nimitystä osterlandiarum et vtriusque Hallandie dux (”Itämaiden ja molempien Hallantien herttua”); nimikkeen tarkkaa merkitystä ei tunneta.

Noin vuonna 1350 laaditussa Maunu Eerikinpojan maanlaissa mainitaan Turun hiippakunta, mutta luetelluista lainkäyttöalueista (lagsaga) yksikään ei koskenut Itämaata. Itämaata ei siis laskettu tuossa luettelossa valtakunnan lainkäyttöalueiden joukkoon, vaikka Kari Tarkiaisen mukaan oikeus osallistua kuninkaanvaaleihin oli jo kirjattu samaan lakiin. Torbjörn Engin mukaan tämä osoittaa, ettei aluetta tuolloin vielä oikeudellis-poliittisesti pidetty täysivaltaisena osana valtakuntaa.

Vuoden 1362 kuninkaanvaali ja lainkäyttöalueen jako

Helmikuun 15. päivänä 1362 päivätyssä kirjeessä, joka koski alueen oikeutta osallistua Ruotsin kuninkaanvaaliin Moran kivillä, Itämaa kuvattiin ”hiippakunnaksi ja lainkäyttöalueeksi”. Kirjettä on pitkään pidetty osoituksena siitä, että Itämaa lopullisesti liittyi valtakunnan muiden maakuntien kanssa tasavertaiseksi osaksi, mutta suomalainen valtuuskunta ei tosiasiassa koskaan saapunut vaalipaikalle.

Itämaa oli alun perin yksi ainoa lainkäyttöalue, joka jaettiin vuonna 1435 Pohja-Suomen ja Etelä-Suomen laamannikuntiin rajanaan Aurajoki. Jarl Gallénin mukaan nimityksiä ”pohjoinen” ja ”eteläinen Itämaa” pidettiin sopimattomina, joskaan hän ei selitä syytä tähän.

Torbjörn Eng on kuitenkin huomauttanut, että vastaavia nimikonstruktioita on tosiasiassa käytetty muissakin yhteyksissä. Esimerkiksi Pohjanmaa mainittiin jo vuonna 1329 latinankielisenä muotona Østernorlandia, ja Länsi-Norrlannin lainkäyttöalue perustettiin 1600-luvulla. Hänen mukaansa vuoden 1435 uudelleennimeäminen heijasti käynnissä ollutta alueen poliittis-oikeudellista yhdentymisprosessia valtakuntaan. Pian tämän jälkeen alueen asema sai perustuslaillisen pohjan: ”pohjoinen ja eteläinen Suomi” otettiin mukaan valtakunnan lainkäyttöalueiden joukkoon vuoden 1442 uudistetussa maanlaissa.

Kun Kaarle Knuutinpoika sai läänityksen 4. heinäkuuta 1441, valtaneuvosto luetteli ”kaikki valtakunnan linnat Itämaassa” (all rikesens slot j Österlandh) — Viipurin, Raaseporin, Hämeen, Turun ja Korsholman linnat. Kuningas Kristoffer vahvisti läänityksen samana vuonna vastaavalla ilmauksella ”kaikki linnamme Turun hiippakunnassa” (alle wor slot j Abo biskopsdöme), pois lukien Kastelholman ja Ahvenanmaan.

Vielä 1400-luvulla Engelbrektin kapinaan liittyneitä ja Kastelholmaa piirittäneitä kutsuttiin nimellä ”österleningar” (”itämaalaiset”). On epäselvää, oliko kyseessä heidän itsensä käyttämä nimitys vai vain muiden käyttämä ilmaus heistä.

Nimen väistyminen

Noin vuonna 1470 Ericus Olai kuvasi Pohjanlahden itäpuolista valtakuntaa ”Suomeksi liitännäismaakuntineen, nimittäin Häme, Karjala, Lappi, Uusimaa, Pohjanmaa ja Ahvenanmaa”, mainitsematta Itämaata lainkaan.

Vuodesta 1464 lähtien, ja erityisesti vuoden 1500 jälkeen, nimitystä Suomi alettiin käyttää koko valtakunnan itäisestä alueesta. Itämaa mainittiin viimeisen kerran virallisessa asiakirjassa Kustaa Vaasan Turun kaupungille 7. kesäkuuta 1525 antamassa etuoikeuskirjeessä, tuolloin jo puhtaasti maantieteellisessä eikä enää oikeudellisessa merkityksessä.

Käsitteen tulkinta

Jarl Gallén on huomauttanut, että nimitys Itämaa esiintyi Skandinaviassa yleisempänä kuvauksena Itämeren itäpuolisista maista jo varhaiskeskiajalla, joten Pohjanlahden itäpuolisia ruotsalaisalueita nimettäessä oli mahdollista tukeutua jo olemassa olevaan nimeämisperinteeseen. P. O. von Törne piti nimitystä puhtaasti maantieteellisenä suuntamäärityksenä, joka syntyi Ruotsissa, jonka asukkaat näin määrittelivät ”meren itäpuolisen maan”. Sekä Gallén että von Törne katsoivat nimityksen olleen kansan yleisesti käyttämä, mutta Engin mukaan paljon viittaa siihen, että se oli myös keskusvallan tapa määritellä näitä Ruotsin valtakunnan alueita — käsitys, jota myös tutkija Aulis Oja on jakanut.

Vieläkin laajemmassa merkityksessä nimitystä Itämaa käytettiin läpi keskiajan myös Orientista. Stolbovan rauhassa 1617 puhuttiin esimerkiksi ”Persiasta, Turkista, Krimistä ja muista Itämaiden paikoista”. Engin mukaan tämä kaksimielisyys saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, että nimitys lopulta kävi käyttökelvottomaksi, kun alueelle piti antaa yksiselitteinen asema Ruotsin maakuntana.

Käsite Norrlanti (Norrland), johon Itämaata usein verrataan, on lähdemaininnoin todistettu myöhemmin (1400-luvun alkupuoli), joskin se saattaa olla vanhempi. Pohjanmaa mainitaan jo vuonna 1329 latinalaistetussa muodossa Østernorlandia, mikä Engin mukaan viittaa siihen, että käsitteet Itämaa ja Norrlanti syntyivät suunnilleen samaan aikaan, joskin Pohjanmaa tuolloin liitettiin pikemminkin johonkin Norrlantiin kuin Itämaahan.

Toisin kuin Itämaasta, Norrlannista ei koskaan tullut maakuntaa poliittisessa mielessä: sinne ei muodostunut omaa lainkäyttöaluetta, eikä maanlaki antanut Norrlannin asukkaille oikeutta tai velvollisuutta osallistua kuninkaanvaaleihin. Eng yhdistää tämän siihen, että alueelta puuttui paikallinen rälssi, johon kruunu olisi voinut tukeutua, sekä siihen, ettei alue koskaan saavuttanut samaa taloudellista ja strategista merkitystä valtakunnalle.

Engin mukaan Itämaan vähittäisen syrjäytymisen Suomi-nimen tieltä taustalla oli ennen kaikkea käynnissä ollut poliittis-oikeudellinen yhdentymisprosessi, ei pelkkä nimeämisen käytännöllisyys: epämääräinen nimitys, joka saattoi tuoda mieleen jotain valtakunnan ulkopuolista, kävi yhä käyttökelvottomammaksi sitä mukaa kuin alueesta itsestään tuli yksi valtakunnan keskeisistä osista. Hän viittaa myös siihen, että jatkuva konflikti — ensin Novgorodin ja myöhemmin Moskovan kanssa — antoi todennäköisesti ulkopoliittisia syitä antaa alueelle selkeämpi, yksiselitteinen asema valtakunnan osana.

Katso myös

• Ruotsin historialliset pääalueet
• Suomen historialliset maakunnat

Lähteet

• Tarkiainen, Kari: Sveriges Österland: Från forntiden till Gustav Vasa. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland, nr 702:1. 2., tarkistettu painos painos. Helsinki/Tukholma: Svenska litteratursällskapet i Finland / Bokförlaget Atlantis, 2008. ISBN 978-951-583-155-2
• Gallén, Jarl: Finland och Österland. Historisk Tidskrift för Finland, 1964, nro 4, s. 121–134.
• Eng, Torbjörn: Det svenska väldet: ett konglomerat av uttrycksformer och begrepp från Vasa till Bernadotte. Acta Universitatis Upsaliensis. Studia historica Upsaliensia, 201. Uppsala: Uppsala universitet, 2001. ISBN 91-554-5179-9